LEPÄÄ RAUHASSA

Kaikenlaista on puuhailtu papereiden parissa vuoden alkukuukaudet.
Enemmän kuin olisin välittänytkään ja paperipino kasvaa yhä.
Mutta mitä kuuluu hevoselle?




Tammikuisen eläinlääkärikäynnin jälkeen olin hieman ymmälläni. Ontumaongelman ja suolisto-ongelman erottaminen toisistaan tuntui kovin hankalalta.
Suolisto-ongelmasta oli sentään diagnoosi. Kintuista ei, mutta ei ollut epäselvää, että hevonen liikkui epäpuhtaasti ja kompuroi.
Liikkumishaluttomuuden suhteen epäilin, että molemmilla vaivoilla oli osuutensa asiaan. Miksikö moinen ajatus? Klinikkakäynnillä marraskuussa hevonen juoksutettiin liinassa ilman kummempaa rähjäämistä mahan tähystyksen jälkimainigeissa. Siis niin että hevonen oli siinä välissä saanut vain vähän heinää paastottamisen jälkeen. Tammikuussa sen sijaan tyystin toisenlaisissa olosuhteissa hevonen käytännössä aluksi haistatti pitkät koko hommalle, kuten jo aiemmin postauksessani  "Löyhässä hirressä" 28.2.15 kerroinkin.  Tämän suhteen tein täysin epätieteellisen kokeen. Tiesin jo, että näillä naurettavan pienillä heinämäärillä hevosen maha tyhjenee 16 tunnin paaston aikana, joten kokeeksi paastotin sen yön yli osittain pienetämällä ruoka-annoksia ja seuraavan aamupäivän aikana otin sen liikkeelle sillä oletuksella, että mahalaukku olisi pääosin tyhjentynyt - tavallisesti kävelytin sen vasta iltapäivällä töideni jälkeen.
Lopputulos oli suuntaa-antava. Mitenkään riehakas hevonen ei ollut eikä liikevirhe siitä poistunut, mutta ei se myöskään täysin vastahankaan heittäytynyt, kuten eläinlääkärin käynnillä, joka muuten tehtiin heti kohta päiväruokinnan jälkeen. Juoksuttaminen onnistui ilman vastarintaa ja peruuttelua, mutta askel oli kovin verkkainen. Tästä saatoin vain päätellä, että suolisto-ongelmalla todennäköisesti oli osuutensa asiassa, mutten sen enempää. Ja mahtoiko koko vikalista olla tässä?



Näytti siltä, etten pystynyt helpottamaan jatkuvasti huonosti voivan hevosen oloa - olipa syy sitten mikä tahansa. Jos tilanne ei olisi ollut sellainen kuin se oli, olisin tehnyt ratkaisuni jo paljon aikaisemmin. Terve järkikin sanoo, ettei eläimen kärsimyksiä ole syytä pitkittää, vaikka joskus luopuminen onkin kovin tuskallista. Suhteeni tähän hevoseen ei ollut syntynyt onnellisten tähtien alla - tai oikeastaan mitään suhdetta ei edes ollut, sillä havaittuani ongelmat heti alkuunsa, välttelin suorastaan tietoisesti luomastakaan sellaista, mikä ei suinkaan tarkoittanut, etteikö hevosta olisi hoidettu kaikella pieteetillä. Mutten antanut itseni kiintyä siihen.  Mutta sittemmin se helpotti ratkaisujen tekemistä, vaikkei sitäkään  nyt ihan  helpoksi voinut sanoa.



Oli jäähyväisten aika.
Ehdin omistaa tämän hevosen karvan yli 4 kuukautta. Hetkittäin saatoin nähdä välähdyksiä siitä hevosesta, joka oli kätkeytynyt kipujensa taakse. Haluan uskoa, että terveenä käsissäni olisi ollut aivan eri hevonen ja oikein mukava harrastuskaveri, mutta niinhän tässä valitettavasti ei käynyt.
Tammikuisena maanantai- iltana siistin hevosen perusteellisesti ja jätin sille hyvästit kaikessa rauhassa ja sitä seuranneena pakkasaamuna hain hevosen viimeisen kerran tarhasta  ja pakkasin sen traileriin. Matka klinikalle oli lyhyt.
Jokseenkin tunti kotoa lähdön jälkeen roikotin kädessäni viratonta riimua  - ei ollut enää hevosta. Sanotaan, että huoleton on hevoseton, mutta kukkua kanssa. Jäljellehän jäi vielä keskeneräinen kaupanpurkuprosessi. Tosin jäi myös toinen toipilashevonen.


Toki jouduin jo miettimään ennen hevosen lopetusta, mitä se vaikuttaa meneillään olevaan prosessiin. Periaatteessahan kaupanpurku voi kestää kuukausia, jopa vuosia. Tulin siihen johtopäätökseen, etten voi laittaa hevosta sijaiskärsijäksi tässä tilanteessa. Ei se ansainnut tulla kipeänä säilötyksi odottamaan ratkaisuja, ja mielestäni se olisi ollut jo eläinsuojelullisestikin arveluttavaa. Etenkään kun sekään  ei olisi ollut pois suljettu vaihtoehto, että hevonen olisi tullut tiensä päähän omia aikojaan, mutta sellainen loppu olisi ollut mitä kivuliain. Jos näin olisi käynyt, sitä en olisi voinut antaa itselleni anteeksi. Otin siis mieluummin riskin, että koko homma kaatuu tähän kuin, että eläisin jatkossakin  se tiedon kanssa, että olin asettanut omat päämääräni hevosen edun edelle.
Tiesin tosin tässä vaiheessa jo parikin kauppa, jotka on oikeuden päätösellä purettu jälkikäteen, vaikka kauppatavara onkin kirjaimellisesti hävitetty. Toisaalta olihan myyjä kyseenalaistanut hevosen koko diagnoosin, joten järkevästi ajatellen jatkuvan tähystämisen sijaan ainoa varma tapa todentaa olemassa olevat viat kaikkineen, oli avata se - huomioiden se tosiasia, että hevonen oli parantumattomasti  sairas.  Joten hevosen mukana ei tarvinnut haudata koko prosessia, mutta työtä se taatusti teettäisi enemmän.
Koko prosessi on ollut enemmän tai vähemmän odottelua, ja nyt odotellaan sitten sitä ruumiinavausraporttia vuorostaan. Sen saaminenhan kestää useampia kuukausia.