"RAASTUVASSA TAVATAAN"

Aikaahan on nyt kulunut asian kanssa, mutta toisaalta hirvittävää kiirettä ei ollut, kun kiistakapulakin on kuollut.
Olisi tietysti ollut parempi hoitaa asia pois päiväjärjestyksestä melko ripeään, mutta koskaan et  voi tietää, mitä elämä eteesi heittää, joten asian käsittely jäi enemmän tai vähemmän taustalle hyväksi aikaa. Mutta ei se toki unohtunut vintille pölyttymään.

Kuitenkin asiaa oli kesällä 2017 lähdettävä viemään eteenpäin, ettei se tykkänään vanhene.
Virallinen haaste lähti matkaan elokuulla 2017 ja siitä käräjäoikeuden virkakoneisto lähti asiaa työstämään. Ajan kuluminen oli omalla tavallaan hyväksikin. Elämän muuten jatkuessa tulee asiaan pakostakin vähän etäisyyttä ja asioita voi tarkastella kiihkottomammin.
Asian valmisteleva käsittely käräjäoikeudessa käytiin tammikuulla 2018. Tämä käsittely päättyi asian sopimiseen osapuolien kesken, joten varsinaiseen oikeudenkäyntiin saakka tässä ei koskaan edetty. Eli siellä raastuvan porstuassa kyllä käytiin ja tapaus on nyt siis loppuun käsitelty.

Kokemus se oli tämäkin. En voi sanoa, että miellyttävä sellainen. Mutta mitäpä muuta hevoshullu olisi tehnyt kuin ostanut uuden hevosen. Tällä kertaa paremmalla onnella.

P.S.
Tuosta ontumasta. Sitähän ei sitten sen tarkemmin enää tutkittu, kun jo tiedettiin, että ongelmat ruoansulatuselimistössä olivat enemmän kuin hankalia eikä ontuman syyn selvittäminen olisi tilannetta miksikään muuttanut . Tietysti MRI:n olisi voitu tehdä ja siitä olisi jotain voinut löytyä tai olla löytymättä. Mutta anti olisi ollut ehkä parhaimmillaankin tasoa "nice to know". Itse olen kuitenkin ajan saatossa päätynyt lopputulemaan, että tuon ontuman aiheutti etukavioiden melkoisen roisi epäsymmetria - mitä luultavimmin kavioiden hoidon laiminlyönnin seurauksena syntynyt sellainen.  On sitä vähemmästäkin onnuttu.

LEPÄÄ RAUHASSA

Kaikenlaista on puuhailtu papereiden parissa vuoden alkukuukaudet.
Enemmän kuin olisin välittänytkään ja paperipino kasvaa yhä.
Mutta mitä kuuluu hevoselle?




Tammikuisen eläinlääkärikäynnin jälkeen olin hieman ymmälläni. Ontumaongelman ja suolisto-ongelman erottaminen toisistaan tuntui kovin hankalalta.
Suolisto-ongelmasta oli sentään diagnoosi. Kintuista ei, mutta ei ollut epäselvää, että hevonen liikkui epäpuhtaasti ja kompuroi.
Liikkumishaluttomuuden suhteen epäilin, että molemmilla vaivoilla oli osuutensa asiaan. Miksikö moinen ajatus? Klinikkakäynnillä marraskuussa hevonen juoksutettiin liinassa ilman kummempaa rähjäämistä mahan tähystyksen jälkimainigeissa. Siis niin että hevonen oli siinä välissä saanut vain vähän heinää paastottamisen jälkeen. Tammikuussa sen sijaan tyystin toisenlaisissa olosuhteissa hevonen käytännössä aluksi haistatti pitkät koko hommalle, kuten jo aiemmin postauksessani  "Löyhässä hirressä" 28.2.15 kerroinkin.  Tämän suhteen tein täysin epätieteellisen kokeen. Tiesin jo, että näillä naurettavan pienillä heinämäärillä hevosen maha tyhjenee 16 tunnin paaston aikana, joten kokeeksi paastotin sen yön yli osittain pienetämällä ruoka-annoksia ja seuraavan aamupäivän aikana otin sen liikkeelle sillä oletuksella, että mahalaukku olisi pääosin tyhjentynyt - tavallisesti kävelytin sen vasta iltapäivällä töideni jälkeen.
Lopputulos oli suuntaa-antava. Mitenkään riehakas hevonen ei ollut eikä liikevirhe siitä poistunut, mutta ei se myöskään täysin vastahankaan heittäytynyt, kuten eläinlääkärin käynnillä, joka muuten tehtiin heti kohta päiväruokinnan jälkeen. Juoksuttaminen onnistui ilman vastarintaa ja peruuttelua, mutta askel oli kovin verkkainen. Tästä saatoin vain päätellä, että suolisto-ongelmalla todennäköisesti oli osuutensa asiassa, mutten sen enempää. Ja mahtoiko koko vikalista olla tässä?



Näytti siltä, etten pystynyt helpottamaan jatkuvasti huonosti voivan hevosen oloa - olipa syy sitten mikä tahansa. Jos tilanne ei olisi ollut sellainen kuin se oli, olisin tehnyt ratkaisuni jo paljon aikaisemmin. Terve järkikin sanoo, ettei eläimen kärsimyksiä ole syytä pitkittää, vaikka joskus luopuminen onkin kovin tuskallista. Suhteeni tähän hevoseen ei ollut syntynyt onnellisten tähtien alla - tai oikeastaan mitään suhdetta ei edes ollut, sillä havaittuani ongelmat heti alkuunsa, välttelin suorastaan tietoisesti luomastakaan sellaista, mikä ei suinkaan tarkoittanut, etteikö hevosta olisi hoidettu kaikella pieteetillä. Mutten antanut itseni kiintyä siihen.  Mutta sittemmin se helpotti ratkaisujen tekemistä, vaikkei sitäkään  nyt ihan  helpoksi voinut sanoa.



Oli jäähyväisten aika.
Ehdin omistaa tämän hevosen karvan yli 4 kuukautta. Hetkittäin saatoin nähdä välähdyksiä siitä hevosesta, joka oli kätkeytynyt kipujensa taakse. Haluan uskoa, että terveenä käsissäni olisi ollut aivan eri hevonen ja oikein mukava harrastuskaveri, mutta niinhän tässä valitettavasti ei käynyt.
Tammikuisena maanantai- iltana siistin hevosen perusteellisesti ja jätin sille hyvästit kaikessa rauhassa ja sitä seuranneena pakkasaamuna hain hevosen viimeisen kerran tarhasta  ja pakkasin sen traileriin. Matka klinikalle oli lyhyt.
Jokseenkin tunti kotoa lähdön jälkeen roikotin kädessäni viratonta riimua  - ei ollut enää hevosta. Sanotaan, että huoleton on hevoseton, mutta kukkua kanssa. Jäljellehän jäi vielä keskeneräinen kaupanpurkuprosessi. Tosin jäi myös toinen toipilashevonen.


Toki jouduin jo miettimään ennen hevosen lopetusta, mitä se vaikuttaa meneillään olevaan prosessiin. Periaatteessahan kaupanpurku voi kestää kuukausia, jopa vuosia. Tulin siihen johtopäätökseen, etten voi laittaa hevosta sijaiskärsijäksi tässä tilanteessa. Ei se ansainnut tulla kipeänä säilötyksi odottamaan ratkaisuja, ja mielestäni se olisi ollut jo eläinsuojelullisestikin arveluttavaa. Etenkään kun sekään  ei olisi ollut pois suljettu vaihtoehto, että hevonen olisi tullut tiensä päähän omia aikojaan, mutta sellainen loppu olisi ollut mitä kivuliain. Jos näin olisi käynyt, sitä en olisi voinut antaa itselleni anteeksi. Otin siis mieluummin riskin, että koko homma kaatuu tähän kuin, että eläisin jatkossakin  se tiedon kanssa, että olin asettanut omat päämääräni hevosen edun edelle.
Tiesin tosin tässä vaiheessa jo parikin kauppa, jotka on oikeuden päätösellä purettu jälkikäteen, vaikka kauppatavara onkin kirjaimellisesti hävitetty. Toisaalta olihan myyjä kyseenalaistanut hevosen koko diagnoosin, joten järkevästi ajatellen jatkuvan tähystämisen sijaan ainoa varma tapa todentaa olemassa olevat viat kaikkineen, oli avata se - huomioiden se tosiasia, että hevonen oli parantumattomasti  sairas.  Joten hevosen mukana ei tarvinnut haudata koko prosessia, mutta työtä se taatusti teettäisi enemmän.
Koko prosessi on ollut enemmän tai vähemmän odottelua, ja nyt odotellaan sitten sitä ruumiinavausraporttia vuorostaan. Sen saaminenhan kestää useampia kuukausia.

KANTELU

Kaikkeen tottuu, sanoi pässi, kun päätä leikattiin.
Ja totta tosiaan kaikkeen tässä projektissa saa tottua, enkä kaikilta osin todellakaan voi väittää olevani omalla mukavuusalueellani, mutta olen valmis ne rajat ylittämään.  Sillä näin ei vain toimita - tästä on tullut jo periaatekysymyskin.
Menneellä viikolla täyttyi 8 viikkoa siitä, kun olen ensimmäisen kerran hevosen potilasasiakirjoja pyytänyt. Mittani täyttyi tähän vetkutteluun jo sitä edellisellä viikolla eläinlääkärin käytännössä kieltäydyttyä luovuttamasta asiakirjoja ohjeistamalla virheellisesti pyytämään niitä hevosen myyjältä, joten päätin laittaa toimeksi. Arkistointivelvollisuushan on eläinlääkärillä eikä entisellä omistajalla, jolta papereita käskettiin pyytämään.  Asiakirjapyyntö selvien pykälien ryydittämänä johti pelkästään toteamukseen, että lakiasiat täytyy tarkistaa. Tässä kohtaa voisin kysyä, että onko eläinlääkärikunta todellakin näin tietämätön näinkin keskeisestä asiasta? En taatusti ole ensimmäinen enkä viimeinen hevosen tai minkään muunkaan eläimen ostaja, joka pyrkii selvittämään eläimen aiempaa hoitohistoriaa

Tietysti voisin odottaa, että tuomioistuin aikanaan velvoittaisi luovuttamaan tiedot, mutta hetken asiaa tarkemmin tutkailtuani totesin, ettei siihen tuomioistuinta tarvita, ja asia saattaa edetä muita teitä vikkelämmin, mutta miten nopeasti, sen aika näyttäisi. .Asian hoitamiseksi on olemassa myös aivan virallinen tie, joka saattaa asianomaiselle olla se huonompi vaihtoehto.
Lakipykälät tämän asian kohdalla ovat yksiselitteiset, kuten jo aiemmassa postauksessani potilasasiakirjojen luovuttamisesta kerroin.
Eläinlääkärinammatti siinä kuin muidenkin lääkäreiden on varsin tiukasti säädelty ja toimintaa myös valvotaan.  Mutta jos yksittäisen eläimen omistajan näkökulmasta homma ei toimi, viranomaiselle johtava valitustie on kantelu - joko aluehallintoviraston kautta hallintokanteluna tai Eviran kautta kanteluna eläinlääkärin toiminnasta. Tai tietysti, jos kyseessä virkaeläinlääkäri, on oikea osoite työnantaja.

Koska omalta kannaltani katsottuna tässä tapauksessa näytti olevan seinä vastassa ja toiminta itse asiassa rikkoi lakia, päätin tarttua härkää sarvista ja lähetin tätä eläinlääkäriä koskevan kantelun Eviraan. Tämä ei nyt aivan ollut sitä, mihin olisin halunnut ryhtyä into piukeana,  mutta koska hyvällä toiminen ei näyttänyt johtavan mihinkään ja jonkinmoista näyttöäkin asian viivyttämisestä oli, ei ollut mitään syytä uskoa ja olettaa, että asiat jotenkin odottamalla paranisivat ja paperit tulla tupsahtaisivat postilaatikkooni.  Mutta koska on hieman epäselvää, millä vastuulla tämä eläinlääkäri on kulloinkin toiminut, omallaan vai virkavastuulla, otin yhteyttä myös työnantajaan.

Evira sai toimintaa aikaa 1½ viikossa, mutta sekin näytti vaativan kaksi Eviran lakimiehen yhteydenottoa eläinlääkärin suuntaan. Nämä nyt näyttivät purkautuvan toiminnaksi torstain ja perjantain välisenä yönä, jolloin sähköpostiini oli saapunut kopio hevosen potilaskertomuksesta. Tosin en nyt oikein tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Kertomusta tuli vain ruunauksen komplikaation  osalta - ei muuta. Se riittänee vakuutusyhtiön kanssa asioimiseen.
Mutta muuten täytyy todeta, että kyseinen kertomus oli kovin kovin suurpiirteinen ja osittain virheellinenkin. Joten sitten taas uutta pyyntöä väsäämään. Jos nyt jotain olen oppinut tämän tapauksen yhteydessä, niin ainakin sen että mikä tahansa on mahdollista.
Jonkinlaisen paperin olen nyt siis saanut, mutta se onko sillä jotain virkaa, jää nähtäväksi. Kanteluasia elää sitten muuten omaa elämäänsä viranomaisen hoteissa.

Päivitys 9.10.2015:
Viranomaisen rattaat ovat nyt asian jauhaneet valmiiksi ja ratkaisu putkahti postilaatikkoon tänään. 
Ihan turhasta en valittanut, sillä valvova viranominen katsoi 5.10.2015  päivätyssä ratkaisussaan eläinlääkärin laiminlyöneen velvollisuutensa tuntea eläinlääkärinammatin harjoittamisesta annetun lain (29/2000) mukaiset tiedonluovutussäännökset eikä ole näistä kuultuaankaan ripeästi lähettänyt pyydettyjä tietoja. Tämän johdosta eläinlääkärille annettiin huomautus.
Ja aivan uudesta laistahan ei ole kysymys, Sehän on "vasta" 15 vuotta vanha. Kahdeksan viikoa on nyt tämän mukaan selkeästi liian pitkä toimitusaika, mutta mikä on hyvä?  Ollessani keväällä yhteydessä Eviraan ja AVI:oon, oli arvio soveliaasta ajasta pari viikkoa. 

DIAGNOOSIA ETSIMÄSSÄ

Omistettuani hevosen siis puolitoista kuukautta saatoin todeta, että käsissäni oli ratsastuskelvoton ja kipuileva hevonen. Pieniä, voisko sanoa pääosin hevosen perushoitoon kuuluvia asioita mahahaavalääkitystä lukuunottamatta, oli hoidettu kuntoon kuluneen lokakuun aikana, mutta suurimmat ongelmat olivat edelleen jäljellä ja hevonen liikkumishaluton ja kipeä.  Hevosen heinän syönti oli edelleen valikoivaa eikä määräkään päätä huimannut. Ongelmiahan sellaisesta seuraa. Tai no niissähän nyt oltiinkin jo valmiiksi korvia myöten. Lisäksi hevonen ontui vasenta etujalkaansa.

Näistä lähtökohdista lähdettiin marraskuussa klinikalle selvittelemään asioita. Marraskuun puolivälin sunnuntaina kärräsin hevosen valmiiksi klinikalle paastomaan  ja odottelemaan maanantaiaamun tutkimuksia, joihin olin sisällyttänyt mahalaukun tähystämisen mahahaavan varalta. Olihan hevosta lääkitty oirekuvan perusteella jo kolme ja puoli viikkoa happosalpaajalla ja siinä ohessa mahansuojalääkkeellä saaden jonkinmoista hoitovastettakin, joka näkyi lähinnä hevosen parantuneena vireystilana ja sosiaalisempana käytöksenä. Mutta syömimiskäyttäytyminen pysyi muuttumattomana ja sen ulkoinen olemus suorastaan huusi lihaa luiden päälle. Epäilin haavoja edelleen olevan, ja kuka ties jotain muutakin. Ikinä en kuitenkaan olisi voinut aavistaa mitä tuleman piti...

Klinikalla:

Keskustelin tilanteesta ja hevosen oireilusta eläinlääkärin kanssa. Kerroin mitä oli jo tähän mennessä tehty, eli madotus, raspaus ja mahahaavalääkitys, ja epäilyksistäni nykytilanteen suhteen. Mahahaavan ohella keskusteltiin myös imeytymishäiriön mahdollisuudesta mm. edelleen vaihtelevana jatkuneen ripuloinnin vuoksi. Tutkimukset päätettiin aloittaa kuitenkin tähystämällä mahalaukku ja ottamalla muutamia labrakokeita.
Laboratoriokokeet sisälsivät hematokriitin, hemoglobiinin, puna- ja valkosolujen määrän sekä fibrinogeenin.
Nämä näyttivät olevat jokseenkin normaalirajoissa. Itse asiassa ostotarkastuksen aikaan korkeahko hematokriitti oli nyt viitearvojen rajoissa, kuten myös turhan korkea hemoglobiiniarvo sekä punasoluarvo olivat painuneet normaalirajoihin. Tulehduksellista ongelmaa ei vaikuttanut olevan.

Joten seuraavaksi sitten hevonen pakkopilttuuseen, kevyt rauhoitus, letku nenään ja skooppi letkuun. Tämä oli toimenpide, jonka olin jo nähnyt liian monta kertaa. Ensimmäinen yllätys koettiin, kun mahaa alettiin täyttämään  ilmalla, jotta tyhjän, kasaan painuneen mahalaukun poimut oikenisivat. Tuntui, ettei mahalaukku oikein täyty. Oliko pumpussa kenties jotain vikaa, vuotoa ehkä? Lopulta mahalaukussa oli sen verran ilmaa, että sen sisäpintaa päästiin tutkimaan. Yläosan limakalvo näytti terveeltä, mutta alempana rauhasosassa havaittiin kirjavuutta. Limakalvolla oli siis pinnallisia vaurioalueita, vaikkei varsinaisia haavautumia havaittukaan. Diagnoosiksi siltä osin muodostui gastriitti. Olinko siis onnistunut parantamaan haavat, mutta tämä jäljellä? Mutta siinä tapauksessa tämä tuskin selittäisi oireita -ainakaan syömisen osalta?

Ongelma suolessa

Tähystystä jatkettiin läpi siistin mahanportin pohjukaissuoleen, missä yleensä ei kuulemma sen kummempaa näy, ja siksipä kaikki eivät edes tähystä ohutsuolen alkupäätä.  Siellä odotti kuitenkin yllätys... ja järkytys, jollaista en todellakaan odottanut. Tosin ongelman mittasuhteet paljastuivat todenteolla vasta illemmalla kotona, kun ehdin hieman perehtyä aiheeseen lisää. Skoopin soljuessa mahanportin läpi avautui suoleen epätavallinen näkymä. Kuvaruudun yläreunaan piirtyi helttamainen kurouma, joka kavensi suolen läpimitan noin neljännekseen normaalista ja kurouman etupuolella suoli näytti pullistuvan kuin ilmapallo. Suolen pinta myös heltan alla näyttäisi olevan myös ruttuinen ja kasaan kuristunut.    Ehkäpä se mahalaukkukin sitten oli laajentunut sen sijaan, että ilmapumppu olisi vikaantunut. Ei siis mikään ihme, ettei hevonen syönyt eikä varsinkaan kortista heinää, jonka voisi olettaa juuttuvan helposti kiinni tuohon kohtaan ja tukkivan koko suolen. Näytti siis siltä, että hevonen oli itse oppinut säännöstelemään syömisiään. Mutta jossei se voinut heinää syödä niin mitä sitten?

Normaali näkymä

Asiahan siis on niin, että riskinä tässä on mahan impaktoituminen, jos suoli ei vedä. Nyt ainakin 16 tunnin paaston jälkeen maha oli tyhjentynyt. Mutta sitähän en sitten tiennyt, mihin tahtiin mahalaukku todellisuudessa tyhjenee. Ei varmastikaan ns. normaaliajassa. Joka tapauksessa ohjeeksi saimme rajoittaa heinämäärää ja korvata sitä heinä/sinimailaspelletillä sekä öljyllä. Velliruokintaa siis. Gastriitin hoitoon saatiin 3 viikon kuuri Antepsinia.

Ontumatutkimuksen kanssa sitten kävi huonommin. Klinikan röntgenlaitteisto oli sanonut itsensä irti eikä kuvia saatu otettua koko sinä päivänä. Hevonen toki juoksutettiin ympyrällä liinassa ja taivutettiin taas kerran - jo toisen kerran ostotarkastuksen jälkeen. Kuten arvata saattaa, tästä ei saatu irti mitään uutta.

Liinassa silmiin pistävin asia oli hevosen haluttomuus nostaa vasenta laukkaa ja säilyttää se. Muutoin se liikkui hieman reippaammin kuin kotimaneesissa. Palpaatiossa todettiin hevosen aristavan pitkiä selkälihaksiaan ja vasen lapa oli edelleen jumissa, kuten se oli ollut kuukautta aiemminkin hierojan käsittelyssä.  Kehotettiin tarkistamaan samalla satulan sopivuus. Muuten hyvä, mutta satulaahan tällä ei ollut ollut selässä viimeiseen lähes 4 viikkoon, jonka se oli liikkunut päivittäin joko liinassa tai taluttaen tarhailun lisäksi. Eli sen ongelman juuret täytyi olla jossain muualla. Lihasvaivat ja jumiutumisethan ovat useimmiten vain oire jostain muusta ongelmasta.

Taivutukset eivät mitään uutta tilanteesta kertoneet, mitä nyt en varsinaisesti olettanutkaan. Vain hevosen saaminen liikkeelle betonisella klinikan käytävällä oli tuskaa, kun ei se olisi halunnut mihinkään juosta, vaikkei  se nyt ravissa ontunutkaan.

Vasemman etujalan antura ja säde.

Etujalat ensimmäisen kengityksen jälkeen,
vasemmalla etuseinämän taipuma vielä näkyvillä.

Hevonen jäi vielä yöpymään klinikalle, josko seuraavana päivänä saisi lisäkuvia. Ja saatiinhan niitä, mutta ei aivan niin kuin olisin toivonut. Olisi pitänyt varmaan itse olla paikalla, mutta siihen en ollut varautunut enkä muutenkaan pystynyt asiaa järjestämään näin lyhyellä varoitusajalla. Tuli etupäästä uudet kuvat, sivusta ja edestä, mutta niissä ei mitään uutta ollut eikä kengittäjän konsultaatiokaan tuottanut uusia ideoita.
Se tuli todennettua, että vasen etunen oli pystympi kuin oikea. Mutta siihen nyt ei olisi röntgenkuvia tarvittu, sillä se oli nähtävissä ihan paljaalla silmälläkin, kuten myös se, että säteiden kantaosat olivat molemmissa etujaloissa kuin kuivuneet rusinat. Lisäksi vasemman etujalan etuseinämä oli alkuunsa  kovin taipunut. Ne sädeluukuvat jäivät saamatta kuitenkin. Itsehän epäilin ja edelleen epäilen, että vika pesii sädeluun alueella tai suoraan sille alueelle vaikuttavissa rakenteissa - siis käytännössä syvä koukistajajänne ja siihen liittyvät rakenteet.

Eli ontuman suhteen en viisastunut yhtään. Ja ohjeen normaaliliikunnasta jätin kyllä suorilta toteuttamatta. Miksikö? Siksi että toista hevostani ehdin käyttää eri klinikoilla lukemattomia kertoja samantyyppisen ongelman vuoksi ilman, että päästiin puusta pitkään. Hevonen kun ei näyttänyt ontuvan... Loppudiagnoosi oli syvänkoukistajajänteen repeämä jänteen alaosassa ja ennuste sanalla sanoen surkea. Liikuttamalla tuota hevostani "normaalisti" en ainakaan ole parantanut ennustetta enkä hevosen hyvinvointia. Joten nyt en aikonut sortua samaan virheeseen niin kauan kuin ei ole hajuakaan, missä ja mikä vika on.  Se että mitään ei nyt tällä kertaa löytynyt, ei suinkaan takoita, että hevonen olisi tältä osin terve.  Käsissäni oli kuitenkin edelleen jopa käynnissäkin spontaanisti ontuva hevonen. Tässä vaiheessa jäin pohtimaan sitä, kuinka montaa jalkaa hevonen oikeastaan ontuukaan. Löydätkö muuten videosta ontuman?

Suoliston löydös nyt oli kuitenkin sellainen, ettei voitu ennustaa, miten hevonen vammansa kanssa pärjää ja onko siitä ylipäätään mihinkään käyttöön. Ja varsinaista parantavaa hoitoakaan siihen ei ole. Käytännössä olin kuitenkin itse jo todennut, että ongelmia oli - ja paljon. Eikä tämä kipeä hevonen todellakaan soveltunut urheilukäyttöön. Ongelma ei ollut se, että se olisi  suurin kirjaimin kiukutellut - päinvastoin. Hevonen oli äärimmäisen passiivinen ja liikkumishaluton. Näillä eväillä lähdin purkamaan kauppaa.

KARU TODELLISUUS

Kun ostotarkastus oli selvitetty, hevosen ruunaus tapahtui silmäräpäyksessä.

Nimittäin jo ostotarkastusta seuranneena päivänä oriista oli kuoriutunut tuore ruuna. Melko hätäistä toimintaa.

Kaupat tehtiin viikkoa myöhemmin ja varsinaisesti hevosen omistajuus siirtyi uudelle omistajalle syyskuun puolivälissä.

Näkymä 21.9.14, reilu
3 viikkoa ruunauksesta

Itse en vielä pysytynyt siirtämään hevosta toiseen talliin eikä se kovin viisasta olisi ollutkaan. Näet omistajuuden siirtyessä hevosen ruunausprojekti ei ollut vielä likimainkaan päätöksessään. Toisella puolella haava oli auki ja eritti ja toisella haava oli jokseenkin kiinni, mutta se turvotti ikään kuin sieltä ei koskaan olisi mitään poistettukaan. Ja jo kaksi viikkoa mennyttä antibioottikuuria jatkettiin edelleen. Hevonen ripuloi ja laihtui. Ja pisteeksi i:n päälle sen jalat alkoivat turvotella. Uumoiltiin jotain virustautia. No, sellaista hevosta ei siirrellä mihinkään.
Liikutus oli ja oli ollut lähinnä maasta käsin taluttelua ruunauksen jälkimainingeissa. 

Jo tuolloin oli havattavissa haluttomuutta liikkua, mutta miksi. Ruunaus ja haavat? Antibioottikuuri? Ripuli? Virus? Myös mahahaavan mahdollisuus nousi mieleen siinä vaiheessa, kun hevosen kiilloton karva alkoi muistuttaa pörröistä teddykarhua. Ajatuksia risteili ja epäilys tulevista ongelmista alkoi orastaa.

Reklamoin ruunauskomplikaatiosta 4 päivää sen jälkeen, kun olin saanut hevosen haltuuni. Eläinlääkäri kävi tyhjentämässä verihyytymää toisesta kivespussista 5 päivää myöhemmin ja antibioottikuuri jatkui edelleen. Liikuttelua jatkettiin maasta käsin eikä liikkumishalukkuus siitä sen kummammaksi muuttunut. Ruunauksesta tämä ei siis oletettavasti kuitenkaan johtunut. Ja nykytiedolla voisin arvella, että ei tämä hevonen sen innokkaammin keskimäärin ole liikkunut aiemminkaan.
Jossain vaiheessa huomasin hevosen sylkevän heinäpalloja ja totesin kohtalaisen määrän kauraa tulevan läpi lannan mukana.  Epäilin syyksi vähintään hampaita, raspaustarvehan oli tiedossa.
Nämä havainnot tein siis jo siinä vaiheessa, kun hevonen vielä asui myyjän tallissa. 

Lokakuun ensimmäisen viikonlopun aikana siirsin hevosen vihdoin samaan talliin toisen hevoseni kanssa. Ruunaushaavat olivat tässä vaiheessa paranemassa hyvää vauhtia, mutta...

Alkoi kuitenkin kaiken sorttinen ja perusteellinen selvitystyö. 

Nimittäin heti ensimmäisestä päivästä lähtien totesimme tallityöntekijöiden kanssa hevosen jättävän heinää karsinaan runsaanpuoleisesti ja lisäksi totesin hevosen syövän heinää erikoisen hitaasti ja sylkevän edelleen heinäpalloja. Heinän määrää ja laatua (säilö/kuiva) justerattiin tarpeen mukaan. Heinän määrä oli alkuunsa kymmenisen kiloa. Eli siis kysymys ei ollut siitä, että yrittäisin syöttää hevoselle heinäöverit. Lopulta oli selvää, että kuivaheinästä jäivät korret syömättä. Odelmasäilö kelpasi paremmin, mutta määräänsä enempää se ei syönyt sitäkään.
Juomisen seuraamiseksi hevonen laitettiin myös ämpärijuotolle.  Mutta kyllä ±6 kg säilöheinää isolle hevoselle tuntui kovin vähältä, etenkin kun se piti saada lihomaan. Väkirehut sen sijaan kelpasivat erinomaisesti. Hampaat nyt ainakin olisi hoidettava, mutta kenties muutakin?

Mutta se mikä oli ja pysyi, oli ripuli. Lisäksi hevonen oli kiukkuinen harjatessa kyljiltä sekä loimittaessa. Muuten se oli melkolailla sisäänpäinkääntyneen oloinen, voisiko sanoa epäsosiaalinen ja apaattinen.
Ostotarkastuksen yhteydessähän kehotettiin madottamaan hevonen kohonneen valkosoluarvon perusteella. Mutta koska maha-suolikanavan vaivaa näytti nyt olevan, päätin tutkituttaa myös madon munat enkä vain lääkitä umpimähkään. Näyte näytti positiivista pienten sukkulamatojen osalta. Niinpä hevonen madotettiin sitten Equest Pramoxilla. Kontrollinäyte reilut kaksi viikkoa myöhemmin oli puhdas, mutta mikä mahtoi olla todellinen tilanne? Syksyn ja talven aikanahan suolen seinämässä majailevien toukkien kehittyminen aikuisiksi munia tuottaviksi madoiksi hidastuu tai pysähtyy tykkänään aktivoituakseen sitten taas kevään tullen. Joten tartunta voi olla, vaikka näyte olisikin puhdas, Elinympäristönä hevonen - hevosen loiset ja loissairaudet: Saari S, Nikander S. 

Hevosen tullessa uuteen kotiinsa, se oli ensimmäiset 4 päivää mahansuojalääkityksellä (Antepsin®), mutta syömisongelmien ja kylkien arkomisen vuoksi aloin epäillä mahahaavaa, joten mahansuojalääkitys vaihtui pian happosalpaajaan  (Gastrogard®), mikä tuntuikin auttavan ainakin mitä yleiseen käytökseen ja vireystilaan tuli, mutta syömiskäyttäytymiseen ja ripulointiin liittyvät ongelmat olivat ja pysyivät. Ripuloinnista tosin täytyy todeta, että se oli keskimäärin vähentynyt. Oli päiviä että takalisto oli jokseenkin kuiva, mutta jo seuraavana vesi lensi.

Pääasiassa liikutus tapahtui edelleenkin liinassa. Selässä kävin lokakuun aikana 13 kertaa melko lyhyesti. Olihan hevonen enemmän tai vähemmän seissyt pitkään ja toisaalta totesin aika lailla pian, etteivät asiat olleet mallillaan. Jo satulointi sai hevosen huolestumaan ja yrittipä se ainakin kertaalleen tarjota kenkääkin satuloinnin yhteydessä. Ainoa hetki, jolloin se pysyi liikkeessä, oli se hetki, kun ratsastajan piti päästä kyytiin. Muuten se ei todellakaan halunnut liikkua eikä se  kääntynyt. Luit oikein, ei kääntynyt. Kyse ei siis ollut siitä, ettei se taipunut tai väistänyt. Kyljistään se oli suunnilleen yhtä herkkä kuin rautakanki. Rintamasuunta oli kohti maneesin ovea, ulos. Mitään tuhmaahan se ei tehnyt, viestittipä vaan, ettei nyt ole ihan kivaa. Siirryinkin sitten tarkkailemaan hevosen liikettä yksinomaan maasta käsin. Ratsastamisessa ei tässä tilanteessa ollut mitään mieltä eikä se olisi ollut reilua hevostakaan kohtaan.
Yleisenä havaintona oli edelleen, ettei hevonen halua liikkua  ja se vaikutti kömpelöltä ja kompuralta. Aivan kuin se olisi kokovartalokipsissä. Rintamasuunta pysyi kohti ulko-ovea maneesissa ja ulkona kohti tallinovea.
Hevonen kompasteli etupäällään,vasemmalla enemmän. Hieroja käsitteli hevosen lokakuun puolivälissä, jolloin epäammattimainen epäilyni jumiutuneesta selästä sai vahvistuksensa ja lisäksi todettiin vasemman lavan olevan jumissa.
Keskityin kuitenkin seuraamaan enemmälti etupään liikettä. Totesin hevosen askeltavan etujaloillaan siten, että varvas tulee maahan ensin. Aikani seurailtuani, näytti siltä, että hevonen vältteli eniten vasemman etujalan käyttämistä ja kavionivelkin näytti ajoittain täyttyvän hieman. Parhaiten ongelma oli havaittavissa käynnissä, pienen rasituksen jälkeen se ontui käynnissä selvästi.
Ja kirsikkana kakussa toisessa takakaviossa säde oli osittain halki ja sädemätä vaivasi.  Pystyin tunkemaan oman etusormeni ensimmäistä niveltä myöten säteen sisään, eikä se tietystikään hevosesta kovin mukavalta tuntunut.
Selviteltäviä ja hoidettavia asioita tuntui olevan kosolti.

 Jo lokakuun alussa raspausta varten sovitulle eläinlääkärikäynnille oli siis nyt  muutakin käyttöä. Tämä käynti toteutui lokakuun viimeisellä viikolla. Piti siis hoitaa jo ostotarkastuksessa todetut hammasasiat  ja rokottaa hevonen. Asiakirjojen mukaan hevonen oli edellisen kerran rokotettu 2.7.2011 eli kolme ja puoli vuotta aiemmin. Toisin sanoen koko rokotussarja pitäisi aloittaa alusta, jotta hevonen olisi kelvollinen kilpailemaan missään kyläkinkereitä kummemmissa kisoissa. Tosin hevosen kunto nyt alkoi jo antaa olettaa, että kilpailuista ei tarvitsisi haaveilla. Hevonen kuitenkin sai nyt asiaankuuluvat influenssa- ja jäykkäkouristusrokotteet.
Syömisongelmien suhteen todettiin, että jatketaan happosalpaajaa ja katsotaan, onko raspauksella vaikutusta.
Hevonen myös taivutettiin etujaloistaan uudelleen.Taivutusreaktioita se ei edelleenkään esittänyt, mutta liikkumishaluttomuus oli yhä näkyvillä. Enempää ei tässä vaiheessa asialle voitu.
Muutaman päivän seuraisin, mitä ruokarintamalla tapahtuisi.

Lokakuun siis pyrin erittelemään erilaisten oireiden ja vaivojen alkuperää; hampaat? jalat? maha? suolisto? Tiedossa olevat asiat tulivat hoidetuksi, mutta jäljelle jäi liian monta ratkaisematonta asiaa, joten lokakuun viimeisenä päivänä tilasin hevoselle ajan klinikkatutkimuksiin niin sisätautien osalta kuin ontumatutkimukseenkin. Mahan/suoliston osalta olin ymmälläni. Happosalpaaja näytti parantaneen hevosen oloa noin yleisesti, mutta ripulointi, syömistavat ja perustavaa laatua oleva haluttomuus liikkua aiheuttivat silti päänvaivaa. Lisäksi hevonen vaikutti olevan enenevässä määrin vihamielinen muita hevosia kohtaan, sukupuolesta riippumatta. Päättelin, että ongelma saattaa olla monimutkaisempi kuin pelkkä mahahaava. Mutta millainen? Jalkaosaston suhteen epäilin ongelmaa etupäässä, mutta koska se ei kuitenkaan taivutuksissa tullut esiin, oli oletettava että ongelman ydin ei ollut kuitenkaan nivelissä.
Tässä vaiheessa aloin nähdä kaupanpurun vaihtoehtona. Olin omistanut hevosen nyt puolitoista kuukautta eikä tähän aikaan mahtunut muuta kuin ongelmanratkaisua, ja lisäksi näytti siltä, että hevosta vaivasi kenties jokin kroonisempikin ongelma kuin mahahaava tai niveltulehdus eikä hevosta voinut käyttää aiottuun tarkoitukseensa.  Suunnitellut treenaamiset olivat jäissä ja hoidettavaa oli nyt tuplaten. Itse asiassa se "alkuperäishoidettava" vaikutti olevan paremmassa kunnossa kuin tämä uusi.
Seuraavaksi oli hankittava hevoselle asiaankuuluvat diagnoosit klinikalta.

Ymmärrän kyllä hyvin, ettei priimaa olekaan tai se on harvinaisuus. Kun hevosen ostaa, on syytä valmistautua siihen, että kaikennäköistä voi ilmetä eikä hevonen aina ole käyttökuntoinen, ja se saattaa vaatia lisäpanostuksia sekä ajallisesti että rahallisesti. Siitä on ennestään kosolti kokemusta. Selkeästi hoidettavissa olevat ongelmat, kuten esimerkiksi mahahaava,  tai jo ostovaiheessa havaitut ongelmat eivät toki ole mikään syy perääntyä jo tehdystä kaupasta. Sellaiset sitten hoidetaan. Ja senpä vuoksi en tässäkään tapauksessa alkanut hetimmiten kauppoja perumaan, kun ensimmäiset merkit ongelmista havaitsin. Ehkä olisi pitänyt? Tiedä häntä. Luultavasti oltaisiin silti samassa tilanteessa.

OSTOTARKASTUS

Ostotarkastus tehtiin sadekuurojen täplittämänä päivänä elokuun lopulla, reilu kolme viikkoa koeratsastuksen jälkeen.
Se tehtiin harraste/kilpakäyttöä silmällä pitäen.
Ja koska hevonen ei nyt aivan halpakaan ollut, oli syytä tehdä ostotarkastus enempi pitkän kaavan mukaan.

Alkuun hevonen tutkittiin päällisin puolin. Kliinisessä yleistutkimuksessa ei tullut esiin mitään mullistavaa. Suusta kuitenkin löytyi lievä ylipurenta ja sudenhampaat sekä selvä raspauksen tarve. Ehkäpä tässä oli syy suun levottomuuteen ratsastaessa? Koeratsastuksen yhteydessä hieman ajatuksia herättänyt selän malli sen sijaan ei kummempia mainintoja kirvoittanut. Tuohon aikaan pitkässä kaviossa ollut hevonen  oli myös  kengitetty edellisenä päivänä.
Oli aika siirtyä tutkimaan hevosta liikkeessä. Tuota toimenpidettä varten se rauhoitettiin kevyesti.
Se juoksutettin liinassa molempiin suuntiin. Tuolloin ilmassa oli selvää tahmeutta liikkeessä, mutta se meni sitten ennemminkin rauhoitteen vaikutuksen piikkiin. Siinä tuli jo toinen virhe. Olisi ollut syytä uskoa näkemäänsä eikä luulla mitään.
Taivutuskokeessa esiintyi samantyyppistä haluttomuutta liikkua, mutta reaktiot näyttivät nollaa. Jonkinmoista jalkojen  nykimistä ja takasilla huitomista myös esiintyi, mikä myöhemmin papereista löytyi luonteen ja käsiteltävyyden kohdalta merkintänä "melko vähän käsitelty, lapsellinen".
Siirryttiin röntentutkimukseen. Hevonen kuvattiin ympäri sekä etu- että takapolvista alaspäin ja lisäksi otettiin kuvat selästä (x2) sekä niskasta.Yhteensä kuvia tuli 21.  Lopputulema tästä tutkimuksen osasta oli "ei käyttöä haittaavia löydöksiä".
Tässä vaiheessa oli tehty suunnilleen kaikki normiostotarkastuksen temput ja piirun verran enemmänkin. Mutta koska halusin olla perusteellinen, hevosesta tehtiin melkoisen kattavat verikokeet. Verenkuvan ja hematokriitin perusteella voisi ehkä todeta hevosen olleen aavistuksen kuiva. Valkosolujen erottelu paljasti lievästi  kohonneen eosinofiilisten valkosolujen määrän (5%, normi on alle 4%). Tämänlaatuinen löydös viittaa suolistoon, joten suositukseksi tuli madottaa hevonen, joka myyjän mukaan oli madotettu vajaa 2 viikkoa aiemmin. Tässä yhteydessä kuulin hevosen myös ripuloineen, mahdollisesti heinän laadun vuoksi.
Samassa muiden verikokeiden kanssa lähti näyte lääkejäämien määrittämiseksi. Se kertoi lähinnä hevosen mahdollisista lääkityksistä tutkimushetkellä ja välittömässä lähimenneisyydessä. Siltä osin tutkimustulos oli puhdas.
Kaiken kaikkiaan lopputulos tutkimuksesta oli siis, että hevonen olisi sopiva suunniteltuun käyttöön.

Suomen Eläinlääkäripraktikot ry on syksyllä 2014 julkaissut eläinlääkäreille suunnatun ostotarkastulomakkeen, johon on koottuna ostotarkastuksen olennaiset osat. Asiasta löytyy  mm. artikkeli Hevosurheilusta 100/2014 s. 11-12.
Tämä hevonen tarkistettiin vähintäänkin siinä laajuudessa, missä paremmat harrastehevoset/kilpahevoset on tapana tarkastaa, ellei himpun tarkemminkin, mutta siitäkin huolimatta päädyttiin tilanteeseen, että ilmeni yhtä sun toista- jopa siinä määrin, että tulevaisuus pullahevosena taitaa häämöttää.

Mutta kokemus tämäkin. Sen toki ymmärrän, ettei mikään mahti maailmassa voi luvata, että hevonen on terve lopun elämäänsä ja sitten aikanaan kuolla kupsahtaa vanhuuteen. Ja senkin ymmärrän, että täysin tervettä hevosta ei olekaan. Se oliskin liian hyvää ollakseen totta. Aina löytyy jotain, kun riittävästi tutkitaan.  Mutta hyvä kysymys onkin, mikä on riittävästi. Tässä tapauksessa normi + vähän päälle ei sitä ollut. Eihän tämäkään hevonen virheetön ollut, mutta tietyt "virheet" hyväksyin ja tänäkin päivänä ajattelen, että niiden kanssa olisi voinut elää. Se, mitä jäi löytymättä, tosin ilmoitteli itsestään aika tavalla heti kaupan jälkeen, mutta monin verroin helpompaa olisi ollut sanoa ostotarkastuksen yhteydessä "Kiitos, mutta ei kiitos".
Ja mikäkö olisi pelastanut tältä?
Se selviää aikanaan.

HEVOSTA OSTAMASSA

Aloitin hevosen etsimisen kesällä 2014. Hevonen ei olisi suinkaan ensimmäiseni, eikä se tulisi olemaan myöskään ainoa. Sen oli määrä olla se käyttökuntoinen tuon jännevammaansa potevan ja vielä kuukausimääriä kävelevän rinnalla. Ja kukaties se ainoa, jos huonoennusteinen jännevamma ei paranisikaan.

Mutta kuinkas kävikään? Arvata saattaa, että jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, ei tätäkään blogia olisi koskaan synnytetty. Ketäpä nyt taidoiltaan korkeintaan keskinkertaisen tädin toilaukset hevosen selässä kiinnostaisivat. Niinpä, ei ketään. Ja saattaa olla, ettei tämäkään case herätä sen kummempaa mielenkiintoa, mutta blogin pitämisen motiivit ovatkin syvemmällä eivätkä pelkästään epäitsekkäitä luonteeltaan. Ja toki kannattaa muistaa, että se mitä tässä kerrotaan, on vain toisen osapuolen näkemys asioista. Toisekseen blogi ei ole lähellekään reaaliaikainen ihan käytännön syistä. Ehkäpä joku saattaa jotain tästä saada itselleenkin ja jopa oppia näistä virheistä, ettei kaikkea tarvitse itse kokeilla. Mutta mikään hevoskaupan opas tämä ei todellakaan ole. 

Hevosta siis aloin etsiä jo kesällä, ei mitään "elämäni hevosta" tai liitokaviota vaan perusrehellinen 5-10-vuotias ruuna tai tamma olisi hyvin käynyt, koulutustaso tietysti ikään suhteutettuna. Siis sellainen, että edes auttava perusratsastus taipuisi, myöhemmin ehkä jonkinlainen kisailukin.  Viime ajat tämän harrastuksen parissa kun nyt olivat muutenkin menneet enemmän maassa kuin satulassa. Tosin nyt puolen vuotta lähestulkoon pelkästään kävelykoneen virkaa toimittaneena, voisin uskoa tuonkin toiveen olevan kohta jo mennen talven lumia. 

Kohtuullisen harvalukuisesta tarjokkaiden joukosta seuloutui 7-vuotias ori, joka tosin osaamistasoltaan vastasi lähinnä 5-vuotiasta  ja oli "väärää" sukupuoltakin. Koeratsastus ei kovin pitkällinen prosessi ollut johtuen vaatimattomasta koulutustasosta. Askellajit nyt tuntuivat sujuvan, mutta taipuminen ja väistäminen tuntui olevan hakusessa. Myös suu oli hieman levoton. Molemmat havainnot näin jälkikäteen ajateltuna olivat merkityksellisiä, joskaan eivät yksiselitteisiä. Muuten hevonen kyllä työskenteli kiltisti, ei protestoinut, vaikkei osannut tai ymmärtänyt, eikä häiriintynyt selässä heiluvasta olennosta.
Kyselin hevosesta tuttavalta, joka sitä oli ratsastanut puolitoista vuotta aiemmin.
Koulutuksellisesti ei noista päivistä ollut juuri edistymistä tapahtunut. Lisäksi selvisi, että hevonen oli ollut melkolailla tuupattava tuolloin. Koeratsastuksessa elokuun alun helteessä se ei kuitenkaan aivan tahmatassu ollut. Toki toisen hidas saattaa olla toisen yliherkkä, mutta ei tämä kuitenkaan mikään täi tervassa ollut - ei sittenkään, jos sitä vaikka vertasi kertaluokkaa reaktiivisempaan toipilaaseeni.
Toki osaamistasoiltaan vaatimattoman 7-vuotiaan vielä hyvinkin kouluttaa. Jos ei itse niin aina voi ostaa ammattilaisen tekemään sen.  Mutta oikeastaan olisi pitänyt tarkemmin miettiä, miksi hevonen ei osannut enempää tuohon ikään mennessä. Siinä tuli ensimmäinen virhe.
Sukupuoli nyt oli vain hidaste. Oriistahan saa ruunan käden käänteessä, jos oria ei halua pitää. Oria en ollut ostamassa, joten kaupankäyntiä helpotti kummasti myyjän tarjous ruunata hevonen.

Asiasta päästiin sopuun ja hevonen päätettiin ruunata, mikäli se läpäisisi ostotarkastuksen. Itse tulin hyväksyneeksi tässä vaiheessa hevosen suhteellisen korkean hinnan osaamistasoonsa nähden, mutta oletuksella, että se on jokseenkin terve. Suomennettuna siinä ei siis tulisi olla käyttöä haittaavia vikoja. Myös myyjä varsin hyvin tiesi, millaiseen käyttöön olin hevosta hankkimassa mukaan lukien sen tiedon, että mukana kuviossa oli jo yksi ratsastuskelvoton pitkäaikainen toipilas.
Eli seuraavaksi ostotarkastukseen.

Näillä alkueväillä saatiin keitettyä kokoon jatkossa seuraava tarina, jonka loppuratkaisu on tätä kirjoitettaessa vielä hämärän peitossa.