DIAGNOOSIA ETSIMÄSSÄ

Omistettuani hevosen siis puolitoista kuukautta saatoin todeta, että käsissäni oli ratsastuskelvoton ja kipuileva hevonen. Pieniä, voisko sanoa pääosin hevosen perushoitoon kuuluvia asioita mahahaavalääkitystä lukuunottamatta, oli hoidettu kuntoon kuluneen lokakuun aikana, mutta suurimmat ongelmat olivat edelleen jäljellä ja hevonen liikkumishaluton ja kipeä.  Hevosen heinän syönti oli edelleen valikoivaa eikä määräkään päätä huimannut. Ongelmiahan sellaisesta seuraa. Tai no niissähän nyt oltiinkin jo valmiiksi korvia myöten. Lisäksi hevonen ontui vasenta etujalkaansa.

Näistä lähtökohdista lähdettiin marraskuussa klinikalle selvittelemään asioita. Marraskuun puolivälin sunnuntaina kärräsin hevosen valmiiksi klinikalle paastomaan  ja odottelemaan maanantaiaamun tutkimuksia, joihin olin sisällyttänyt mahalaukun tähystämisen mahahaavan varalta. Olihan hevosta lääkitty oirekuvan perusteella jo kolme ja puoli viikkoa happosalpaajalla ja siinä ohessa mahansuojalääkkeellä saaden jonkinmoista hoitovastettakin, joka näkyi lähinnä hevosen parantuneena vireystilana ja sosiaalisempana käytöksenä. Mutta syömimiskäyttäytyminen pysyi muuttumattomana ja sen ulkoinen olemus suorastaan huusi lihaa luiden päälle. Epäilin haavoja edelleen olevan, ja kuka ties jotain muutakin. Ikinä en kuitenkaan olisi voinut aavistaa mitä tuleman piti...

Klinikalla:

Keskustelin tilanteesta ja hevosen oireilusta eläinlääkärin kanssa. Kerroin mitä oli jo tähän mennessä tehty, eli madotus, raspaus ja mahahaavalääkitys, ja epäilyksistäni nykytilanteen suhteen. Mahahaavan ohella keskusteltiin myös imeytymishäiriön mahdollisuudesta mm. edelleen vaihtelevana jatkuneen ripuloinnin vuoksi. Tutkimukset päätettiin aloittaa kuitenkin tähystämällä mahalaukku ja ottamalla muutamia labrakokeita.
Laboratoriokokeet sisälsivät hematokriitin, hemoglobiinin, puna- ja valkosolujen määrän sekä fibrinogeenin.
Nämä näyttivät olevat jokseenkin normaalirajoissa. Itse asiassa ostotarkastuksen aikaan korkeahko hematokriitti oli nyt viitearvojen rajoissa, kuten myös turhan korkea hemoglobiiniarvo sekä punasoluarvo olivat painuneet normaalirajoihin. Tulehduksellista ongelmaa ei vaikuttanut olevan.

Joten seuraavaksi sitten hevonen pakkopilttuuseen, kevyt rauhoitus, letku nenään ja skooppi letkuun. Tämä oli toimenpide, jonka olin jo nähnyt liian monta kertaa. Ensimmäinen yllätys koettiin, kun mahaa alettiin täyttämään  ilmalla, jotta tyhjän, kasaan painuneen mahalaukun poimut oikenisivat. Tuntui, ettei mahalaukku oikein täyty. Oliko pumpussa kenties jotain vikaa, vuotoa ehkä? Lopulta mahalaukussa oli sen verran ilmaa, että sen sisäpintaa päästiin tutkimaan. Yläosan limakalvo näytti terveeltä, mutta alempana rauhasosassa havaittiin kirjavuutta. Limakalvolla oli siis pinnallisia vaurioalueita, vaikkei varsinaisia haavautumia havaittukaan. Diagnoosiksi siltä osin muodostui gastriitti. Olinko siis onnistunut parantamaan haavat, mutta tämä jäljellä? Mutta siinä tapauksessa tämä tuskin selittäisi oireita -ainakaan syömisen osalta?

Ongelma suolessa

Tähystystä jatkettiin läpi siistin mahanportin pohjukaissuoleen, missä yleensä ei kuulemma sen kummempaa näy, ja siksipä kaikki eivät edes tähystä ohutsuolen alkupäätä.  Siellä odotti kuitenkin yllätys... ja järkytys, jollaista en todellakaan odottanut. Tosin ongelman mittasuhteet paljastuivat todenteolla vasta illemmalla kotona, kun ehdin hieman perehtyä aiheeseen lisää. Skoopin soljuessa mahanportin läpi avautui suoleen epätavallinen näkymä. Kuvaruudun yläreunaan piirtyi helttamainen kurouma, joka kavensi suolen läpimitan noin neljännekseen normaalista ja kurouman etupuolella suoli näytti pullistuvan kuin ilmapallo. Suolen pinta myös heltan alla näyttäisi olevan myös ruttuinen ja kasaan kuristunut.    Ehkäpä se mahalaukkukin sitten oli laajentunut sen sijaan, että ilmapumppu olisi vikaantunut. Ei siis mikään ihme, ettei hevonen syönyt eikä varsinkaan kortista heinää, jonka voisi olettaa juuttuvan helposti kiinni tuohon kohtaan ja tukkivan koko suolen. Näytti siis siltä, että hevonen oli itse oppinut säännöstelemään syömisiään. Mutta jossei se voinut heinää syödä niin mitä sitten?

Normaali näkymä

Asiahan siis on niin, että riskinä tässä on mahan impaktoituminen, jos suoli ei vedä. Nyt ainakin 16 tunnin paaston jälkeen maha oli tyhjentynyt. Mutta sitähän en sitten tiennyt, mihin tahtiin mahalaukku todellisuudessa tyhjenee. Ei varmastikaan ns. normaaliajassa. Joka tapauksessa ohjeeksi saimme rajoittaa heinämäärää ja korvata sitä heinä/sinimailaspelletillä sekä öljyllä. Velliruokintaa siis. Gastriitin hoitoon saatiin 3 viikon kuuri Antepsinia.

Ontumatutkimuksen kanssa sitten kävi huonommin. Klinikan röntgenlaitteisto oli sanonut itsensä irti eikä kuvia saatu otettua koko sinä päivänä. Hevonen toki juoksutettiin ympyrällä liinassa ja taivutettiin taas kerran - jo toisen kerran ostotarkastuksen jälkeen. Kuten arvata saattaa, tästä ei saatu irti mitään uutta.

Liinassa silmiin pistävin asia oli hevosen haluttomuus nostaa vasenta laukkaa ja säilyttää se. Muutoin se liikkui hieman reippaammin kuin kotimaneesissa. Palpaatiossa todettiin hevosen aristavan pitkiä selkälihaksiaan ja vasen lapa oli edelleen jumissa, kuten se oli ollut kuukautta aiemminkin hierojan käsittelyssä.  Kehotettiin tarkistamaan samalla satulan sopivuus. Muuten hyvä, mutta satulaahan tällä ei ollut ollut selässä viimeiseen lähes 4 viikkoon, jonka se oli liikkunut päivittäin joko liinassa tai taluttaen tarhailun lisäksi. Eli sen ongelman juuret täytyi olla jossain muualla. Lihasvaivat ja jumiutumisethan ovat useimmiten vain oire jostain muusta ongelmasta.

Taivutukset eivät mitään uutta tilanteesta kertoneet, mitä nyt en varsinaisesti olettanutkaan. Vain hevosen saaminen liikkeelle betonisella klinikan käytävällä oli tuskaa, kun ei se olisi halunnut mihinkään juosta, vaikkei  se nyt ravissa ontunutkaan.

Vasemman etujalan antura ja säde.

Etujalat ensimmäisen kengityksen jälkeen,
vasemmalla etuseinämän taipuma vielä näkyvillä.

Hevonen jäi vielä yöpymään klinikalle, josko seuraavana päivänä saisi lisäkuvia. Ja saatiinhan niitä, mutta ei aivan niin kuin olisin toivonut. Olisi pitänyt varmaan itse olla paikalla, mutta siihen en ollut varautunut enkä muutenkaan pystynyt asiaa järjestämään näin lyhyellä varoitusajalla. Tuli etupäästä uudet kuvat, sivusta ja edestä, mutta niissä ei mitään uutta ollut eikä kengittäjän konsultaatiokaan tuottanut uusia ideoita.
Se tuli todennettua, että vasen etunen oli pystympi kuin oikea. Mutta siihen nyt ei olisi röntgenkuvia tarvittu, sillä se oli nähtävissä ihan paljaalla silmälläkin, kuten myös se, että säteiden kantaosat olivat molemmissa etujaloissa kuin kuivuneet rusinat. Lisäksi vasemman etujalan etuseinämä oli alkuunsa  kovin taipunut. Ne sädeluukuvat jäivät saamatta kuitenkin. Itsehän epäilin ja edelleen epäilen, että vika pesii sädeluun alueella tai suoraan sille alueelle vaikuttavissa rakenteissa - siis käytännössä syvä koukistajajänne ja siihen liittyvät rakenteet.

Eli ontuman suhteen en viisastunut yhtään. Ja ohjeen normaaliliikunnasta jätin kyllä suorilta toteuttamatta. Miksikö? Siksi että toista hevostani ehdin käyttää eri klinikoilla lukemattomia kertoja samantyyppisen ongelman vuoksi ilman, että päästiin puusta pitkään. Hevonen kun ei näyttänyt ontuvan... Loppudiagnoosi oli syvänkoukistajajänteen repeämä jänteen alaosassa ja ennuste sanalla sanoen surkea. Liikuttamalla tuota hevostani "normaalisti" en ainakaan ole parantanut ennustetta enkä hevosen hyvinvointia. Joten nyt en aikonut sortua samaan virheeseen niin kauan kuin ei ole hajuakaan, missä ja mikä vika on.  Se että mitään ei nyt tällä kertaa löytynyt, ei suinkaan takoita, että hevonen olisi tältä osin terve.  Käsissäni oli kuitenkin edelleen jopa käynnissäkin spontaanisti ontuva hevonen. Tässä vaiheessa jäin pohtimaan sitä, kuinka montaa jalkaa hevonen oikeastaan ontuukaan. Löydätkö muuten videosta ontuman?

Suoliston löydös nyt oli kuitenkin sellainen, ettei voitu ennustaa, miten hevonen vammansa kanssa pärjää ja onko siitä ylipäätään mihinkään käyttöön. Ja varsinaista parantavaa hoitoakaan siihen ei ole. Käytännössä olin kuitenkin itse jo todennut, että ongelmia oli - ja paljon. Eikä tämä kipeä hevonen todellakaan soveltunut urheilukäyttöön. Ongelma ei ollut se, että se olisi  suurin kirjaimin kiukutellut - päinvastoin. Hevonen oli äärimmäisen passiivinen ja liikkumishaluton. Näillä eväillä lähdin purkamaan kauppaa.